Osa 7: Miksi vieras pelottaa? – Rauli Virtanen

Edellisessä Suuntaviivoja-jaksossa Janni Kotilainen kertoi, kuinka hän jätti päivätyönsä ja lähti Kreikkaan pakolaisleirille avustustyöntekijäksi. Janni kertoi näkemästään ja kokemastaan nuoren ihmisen näkökulmasta. Tällä viikolla ääneen pääsee hieman kokeneempi ääni.

Rauli Virtanen, pitkän linjan ulkomaantoimittaja, on raportoinut niin pakolaisleirien, luonnonkatastrofien kuin konfliktialueidenkin keskeltä. Vietnamin sota, Tapaninpäivän tsunami sekä Syyrian sisällissota ovat vain muutamia esimerkkejä siitä, mistä kaikkialta suomalaistoimittaja on ehtinyt kotimaahan raportoida.

Sinivalkoinen maailmankansalainen

Parin tunnin junamatka Tampereelta Helsinkiin sopi teemaan hyvin, kun päivän agendana oli haastatella maailman jokaisessa itsenäisessä valtiossa käynyttä kokenutta toimittajaa. Kuten arvata saattoi, Raulin kaltaisen matkustajasielun aikataulun sovittaminen haastattelulle ei ollut aivan itsestäänselvyys. Raulin kesäsuunnitelmat olivat täynnä reissaamista ympäri Suomea ja maailmaa. Löysimme aikatauluistamme kuitenkin yhteisen raon juuri ennen kuin Raulin oli määrä suunnata kohti Rioa seuraamaan Olympialaisia.

Rauli Virtanen kuvattuna Helsingissä haastattelupäivänä.
Rauli Virtanen kuvattuna Helsingissä haastattelupäivänä.

Rauli Virtanen on monille suomalaisille tuttu sekä MTV3:n uutislähetysten ulkomaan raporteista että lukuisille lehdille kirjoituista pitkistä reportaaseista. Artikkeleita hän on ehtinyt uransa aikana kirjottaa vakituisena toimittajana sekä freelancerina esimerkiksi Suomen Kuvalehdelle, Helsingin Sanomille, Yleisradiolle sekä Uudelle Suomelle. Rauli tuli tunnetuksi erityisesti konflikti- ja kriisialueilta raportoimisesta, mutta uran varrelle on mahtunut myös mielenkiintoisia henkilökuvia. Haastateltavan penkkiin ovat päätyneet esimerkiksi Nelson Mandela sekä Muhammad Ali. Toimittajan uran lisäksi Rauli on kirjoittanut kirjoja työnsä kautta näkemistään asioista, esimerkiksi suomalaisten avustustyöntekijöiden ja rauhanturvaajien työstä. 

Matkustuskipinä syttyy

Orimattilan ja Lahden seuduilla rauhallista maalaiselämää lapsuudessaan viettänyt Rauli sai ensimmäisen kipinän matkustamiseen, kun naapurin merimies kertoi hurjia tarinoita maailmalta. Mieleen jäi erityisesti tarina, jossa Amazonilla kaadetut kumipuut olivat sätkineet maassa vielä pitkään puiden kaatamisen jälkeen. Pieneen maalaispoikaan tarina upposi kuin häkä, vaikka kertomuksen faktoissa saattoi olla pientä merimieslisää. Rauli muistaa jo tuolloin pikkupoikana ajatelleensa, että jonain päivänä hänen pitää päästä Amazonille tarkistamaan, pitääkö tarina paikkansa.

Koulu antoi hyvät suuntaviivat Raulin tulevalle uralle. Yläasteella innostava opettaja sai nuoren pojan kiinnostumaan maantiedosta ja biologiasta. Myös ensimmäinen ulkomaanreissu tuli tehtyä koulun kautta luonnonhistoriallisen kerhon kanssa. Lukiossa kuvaan astui pidetty äidinkielenopettaja, joka sai Raulin vakuuttuneeksi siitä, että hänestä pitää tulla toimittaja. Tästä innostuneena Rauli haki kesätöitä Etelä-Suomen Sanomista, josta paikka paikallistoimituksesta irtosi. Kun ensimmäiset reportaasit Lahden fasaanitarhoista oli kirjoitettu, Rauli pääsi ulkomaantoimitukseen kirjoittamaan Latinalaisesta Amerikasta. Innokas ja tunnollinen työntekijä opiskeli työn ohella kesäyliopistossa Espanjaa.

Rauli ensimmäistä kertaa ulkomailla. Koulun luonnonhistoriallisen kerhon bussimatka Norjaan vuonna 1964 avasi ovet maailmalle. Rauli kuvassa keskellä nojaamassa rennosti telttaan.
Rauli ensimmäistä kertaa ulkomailla. Koulun luonnonhistoriallisen kerhon bussimatka Norjaan vuonna 1964 avasi ovet maailmalle. Rauli kuvassa keskellä nojaamassa rennosti telttaan.

Nuoren miehin tie vei lopulta Tampereen yliopistoon opiskelemaan kansainvälistä politiikkaa sekä tiedotus- ja lehdistöoppia. Raportointi Latinalaisen Amerikan asioista jatkui, tällä kertaa Aamulehden iltatoimituksessa. Parin vuoden opiskelu- ja työrupeaman jälkeen Rauli turhautui liian teoreettiseen tekemiseen. Hän pohti, miten nuori opiskelija Suomesta voi kirjoittaa Latinalaisen Amerikan asioista ilman, että on ikinä käynyt koko alueella. Tähän asiaan tuli muutos, kun 21-vuotias Rauli hyppäsi reppu selässä rahtilaivaan.

Matka, joka ei ikinä päättynyt

Porin satamasta alkanut pitkä laivamatka päättyi lopulta Brasilian Rio de Janeiroon. Tarina kuulostaakin ainakin laivamatkan osalta kuin lähes suoraan Juha ”Junnu” Vainion Albatrossi-kappaleesta lainatulta; Kaverit jäivät Suomeen kotirantaan, kun Rauli lähti katsomaan Rion kuumia öitä. Lähes vuoden kestäneellä matkalla Rauli kiersi Amerikkoja Brasilian ja Väli-Amerikan kautta aina Alaskaan asti, päätyen lopulta New Yorkiin ennen kotiinpaluuta.

Raulin rahoitti matkaa reissun päällä kirjoitetuilla artikkeleilla ja niistä ansaituilla juttupalkkioilla. Juttujen lähettäminen ja rahan vastaanottaminen vuonna 1971 oli kuitenkin hieman monimutkaisempaa kuin nykyaikana. Artikkelit piti lähettää Suomeen kirjeitse ja juttupalkkiot vastaavasti Suomesta maailmalle milloin mihinkin Poste restante -osoitteeseen. Välillä shekkien odottelu kesti odotettua kauemmin ja rahat pääsivät loppumaan. Tästä ensimmäisestä pitkästä reppureissustaan Rauli on kirjottanut laajasti teoksessaan Reissukirja: Matkalla kaikissa maailman maissa (WSOY).

Raulin ensimmäinen pitkä reissu suuntautui Amerikkoihin. Tässä Rauli on aterioimassa riippumatossa Amazonin jokilaivalla vuonna 1971.
Raulin ensimmäinen pitkä reissu suuntautui Amerikkoihin. Tässä Rauli on aterioimassa riippumatossa Amazonin jokilaivalla vuonna 1971.

Raulille oli kaksi selkeää motiivia hypätä laivaan. Ensinnäkin hän halusi siirtää sekä yliopistossa että töissä opitun teorian todelliseen käytäntöön ja nähdä Latinalasien Amerikan itse. Toisekseen häneltä löytyi rutkasti seikkailunhalua, jota oli ruokkinut jo aikoinaan lapsuudessa naapurin merimieheltä kuullut villit tarinat Amazonilta. Näiden kahden motiivin ohella matkalla oli vielä suurempi merkitys: henkinen kasvu ja aikuistuminen. Rahtilaivaan hyppäämällä Rauli pakottaisi ujon ja hiljaisen nuorukaisen ulos mukavuusalueeltaan. Hän koki 21-vuotiaana, että omasta suojakuorestaan pääseminen vaatii jotain, mitä sen hetkinen elämä ei tarjonnut.

Kaverit ja kollegat naureskelivat, kun Rauli kertoi matkasuunnitelmistaan. He uhosivat, että Rauli tulisi takaisin Suomeen ensimmäisellä paluulaivalla. Tämä kasvatti entisestään motivaatiota ja uhoa lähteä. Kun seikkailunhalu yhdistyi näyttämisenhaluun sekä itselle että kavereille, oli selvää, ettei Rauli tultaisi näkemään Suomessa pitkään aikaan. Rauli palasi Suomeen 10 kuukautta myöhemmin, mutta Porin satamasta alkanut matka ei oikeastaan ikinä päättynyt.

Reissu käynnisti lopullisesti yli 40 vuotta kestäneen ulkomaantoimittajan uran. Vain vuosi kotiinpaluun jälkeen, vuonna 1972, Rauli oli jo Etelä-Vietnamissa raportoimassa sodan keskeltä Suomeen.

Rauhankirjeenvaihtaja

Sotakirjeenvaihtajat suuntaavat työnsä perässä paikkoihin, joista ihmiset yleensä pyrkivät pois. Vaikka Rauli on raportoinut lukuisilta sota- ja konfliktialueilta, hän ei halua tituleerata itseään sotakirjeenvaihtajaksi, vaan rauhankirjeenvaihtajaksi. Vakituisena kirjeenvaihtajana Rauli on toiminut New Yorkissa, Lontoossa sekä Bangkokissa. Rauli toteaa haastattelussa, että työ reportterina ja kirjeenvaihtajana on aina ollut hänelle enemmän harrastus kuin työ. Hän ei toisaalta väitä, että koko elämä olisi ollut pelkkää glooriaa uran suhteen.

- Ihmisiltä usein kysytään, mitkä asiat elämän varrella kaduttaa. Monet vastaavat, että he eivät kadu mitään elämässään. Totta kai on aina asioita, joita tulee pohdittua; olisiko pitänyt viettää enemmän aikaa perheen kanssa? Kun jälkikäteen katsoo arkistoja, niin miettii, että pitikö tuonnekin mennä. Osan reissuista olisi voinut jättää välistä.

Rauli ei kuitenkaan kadu urapäätöstään. Hän myöntää lähtemisen olevan itsekästä, kun yhteisestä ajasta perheen ja ystävien kanssa joutuu karsimaan. Mutta kun toisessa vaakakupissa painaa tieto siitä, että kriisi- tai konfliktialueelta ei välttämättä ole kukaan muu raportoimassa Suomeen, on päätös usein tehtävä suuremman ihmisryhmän etua miettien. Tästä näkökulmasta katsottuna kriisialueelle lähtemisen voi nähdä myös erittäin pyyteettömänä ja epäitsekkäänä tekona. Lähtemisen vaikeus kohdataan myös silloin, kun suunta on kriisialueelta pois. Mielessä pyörii paikalliset asukkaat, jolla ei ole mahdollisuutta lähteä. Toimittajana Rauli sanoo tuntevansa huonoa omatuntoa siitä, että on niin etuoikeutetussa asemassa lähtemisen ja saapumisen suhteen. Psyykeen normalisoituminen paluun jälkeen kestää usein päiviä, jopa viikkoja.

Rauli Irakissa vuonna 2007.
Rauli Irakissa vuonna 2007.

Tämä itsekkyyteen ja epäitsekkyyteen liittyvä dilemma pätee varmasti kaikkiin kriisialueille lähteviin: toimittajiin, rauhanturvaajiin ja avustustyöntekijöihin – myös edellisessä Suuntaviivoja-jaksossa haastateltuun Janniin. Mikä saa ihmiset lopulta lähtemään ja valitsemaan työn katastrofialueella? Ehkäpä kaikki se auttamisen ja vaikuttamisen halu vaatii aina rinnalleen myös pienen ripauksen seikkailunhalua, jotta lopullinen päätös lähtemisestä voi syntyä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tehty työ olisi millään tavalla vähemmän arvokasta. Terve seikkailunhalu on varmasti jokaiselle ihmiselle suotava ominaisuus.

Rauli on päässyt toimenkuvansa puolesta seuraamaan useiden avustustyöntekijöiden työtä vuosikymmenien varrella. Hän on huomannut, että useat ensimmäistä kertaa kriisikohteisiin lähtijät ovat idealisteja auttamistyön suhteen. Kotiin palatessaan monet kuitenkin ymmärtävät, että jo yhdenkin ihmisen auttaminen riittää muutoksen aikaansaamiseksi. Tämä on ollut myös Raulille tärkeä oppi. Kriisialueilla työskennellessä ei kannata odottaa, että suuria muutoksia saisi välittömästi aikaan. Toisinaan kyse on pienistä teoista ja pitkäjänteisestä muutoksesta. Tämä pätee ennen kaikkea toimittajan työhön. Rauli ehti uransa aikana pohtia avustustyöntekijöiden tehtäviä myös omalle kohdalleen.

- Jos en olisi toimittaja ja jos en olisi syntynyt peukalo keskellä kämmentä, haluaisin olla kirurgina tai hoitajana kriisialueilla. Voisi konkreettisesti auttaa ihmisiä ja nähdä tulokset.

Kaukaa vaikuttamista

Kirjoittamalla suomalaisiin lehtiin Rauli on ollut osaltaan muokkaamassa ihmisten mielipiteitä ja käsityksiä maailmasta. Kun informaatiota saadaan kriisialueilta kotimaahan, auttaa se vähentämään epätietoisuutta ja ennen kaikkea ennakkoluuloja. Tässä Rauli näkee toisaalta omat riskinsä: mikäli uutisointi on liian katastrofikeskeistä, jää todellinen kuva alueelta välittämättä. Esimerkkinä hän mainitsee Suomessa vallinneen tietämättömyyden siitä, että älypuhelimet eivät ole vuonna 2016 harvinainen nähtävyys Syyriassa tai Irakissa.

- Jos meillä olisi enemmän suomalaisia kirjeenvaihtajia Lähi-Idässä, me saisimme tietää, millaista arki siellä on ja millaisia ihmisiä siellä on. Saisimme tietää, miten ihmiset pukeutuvat ja että heillä on älypuhelimia. Kysymys on turvallisuudesta, ei siitä että kaikkien pakolaisten pitäisi näyttää kerjäläisiltä tai nälkälapsilta. Meille ei näytetä mediassa tavallista elämää Lähi-Idästä, ainoastaan terrori-iskuja.

Työnsä kautta Rauli on saanut nähdä, miten ympäri maailmaa suhtaudutaan ulkomaalaiseen vieraaseen. Reaktio on usein hyvin samanlainen: lapset juoksevat ensin karkuun, mutta tulevat jo pian tekemään tuttavuutta. Aikuiset suhtautuvat vierailijaan terveellä uteliaisuudella ja ystävyydellä. Oikeastaan missään paikassa Rauli ei ole saanut vihamielistä vastaanottoa. Poikkeuksen muodostavat hankalat konfliktialueet, joissa vallitseva poliittinen ilmapiiri luo ennakkoluuloja ja suoranaista vihaa ulkomaalaisia toimittajia kohtaan. Vielä parikymmentä vuotta sitten toimittajan status loi usein suojaa, nykyisin se on ennemminkin turvallisuusuhka.

Rauli ja Nelson Mandela. Yksi Raulin uran kohokohdista oli tapaaminen ja haastattelu Nelson Mandelan kanssa pian tämän vapauduttua pitkästä vankeudesta.
Rauli ja Nelson Mandela. Yksi Raulin uran kohokohdista oli tapaaminen ja haastattelu Nelson Mandelan kanssa pian tämän vapauduttua pitkästä vankeudesta.

Rauli näkee globaalissa kehityksessä muitakin huolestuttavia piirteitä. Hän ei koe, että maailmalla menisi tällä hetkellä erityisen hyvin. Samalla kun maailmassa on historian suurin määrä pakolaisia, oikeistopopulistiset liikkeet nostavat päätään niin Euroopassa kuin Amerikassakin. Toki paljon hyvääkin on tapahtunut, mutta näistä asioista ei uutisoida. Absoluuttinen köyhyys on vähentynyt roimasti ja terveydenhuolto ympäri maailmaa on kehittynyt. Lisäksi useat sotilasdiktatuurit esimerkiksi Latinalaisesta Amerikasta ovat kadonneet, mikä lämmittää Raulin mieltä.

Lähtekää maailmalle!

Raulilla on selkeä viesti nuorille: matkustakaa ja kansainvälistykää! Hän kehottaa pitämään välivuoden joko ennen opiskeluita, niiden aikana tai viimeistään ennen siirtymistä täysipainoisesti työelämään, jolloin lähteminen on vielä helpompaa. Eläkkeelle siirtymistä ei kannata odottaa, sillä terveitä ja pitkiä eläkepäiviä ei kukaan pysty ennustamaan. Rauli suosittelee ottamaan vaikkapa opintolainaa, jotta reissun saa järjestymään. Maailmalla vietetty aika antaa elämään eväitä, joita koulun penkillä ei voi saada. Rauli painottaa, että lähteminen kannattaa varsinkin, jos oma tulevaisuus ja urasuunnitelmat eivät ole vielä täysin selvillä. Moni löytää pidemmän reissun aikana jonkin suunnan ja merkityksen, jota tavoitella elämässään.

Vaikka maailmalle lähteminen ei syystä tai toisesta onnistuisi, ei kannata huolestua. Kansainvälistyminen onnistuu nykyään yhä helpommin myös kotimaassa. Vieraiden kulttuurien kohtaaminen ja uusiin ihmisiin tutustuminen on nykypäivän Suomessa varmasti helpompaa kuin koskaan aiemmin. Tämä kehityskulku tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Siksi Rauli toivookin nuorten kansainvälistyvän rohkeasti – Suomen suunta ei voi olla sisäänpäin kääntyminen yhä nopeammin kansainvälistyvässä maailmassa.

Raulin oma lähtö maailmalle merkitsi lopulta opiskeluiden keskeyttämistä. Hän hankki ammattitaitonsa itse ja teki komean uran journalistina ilman tutkintopapereita. Maailma on toki muuttunut eikä Raulin ohje kenellekään ole jättää kouluja kesken. Oman paikan miettimistä maailmassa Rauli kuitenkin suosittelee. Hän näkee yksinkertaisen jakolinjan maailman kaiken monimutkaisuuden takana:

- Maailmassa puolet ihmisistä koittaa saada aikaan ongelmia ja toinen puoli yrittää ratkaista niitä.

Rauli uskoo, että itselleen rehelliset ihmiset haluavat olla ratkaisemassa maailman ongelmia. Jokainen tekee kuitenkin omat valintansa elämässä, eikä kukaan muu voi toimia moraalisaarnaajana siihen, mitä elämässä pitää tai pitäisi tehdä. Raulin kohdalla auttaminen ja ongelmanratkaisu on keskittynyt kansainvälisiin kriiseihin, mutta oman lähipiirin auttamisen hän näkee täysin yhtä arvokkaana. Olennaista on, että kun elämän ehtoopuolella miettii, mitä hyvää matkan varrella on saanut aikaan, pyörii mielessä toivottavasti muutakin kuin elämän aikana tienattu omaisuus.

dsc09621_hq-jpg_blogikuva6

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *