Osa 3: Miten kuolevaisuus kohdataan? – Juho Lehto

Joku ilmeisen viisas tyyppi sanoi joskus, että elämässä varmaa on ainoastaan verot ja kuolema. Toista näistä jokainen meistä harmittelee joskus. Se on ikuinen kollektiivinen varjo yllämme, josta on tapana silloin tällöin keskustella vakavasti. Yhteiskuntana sijoitamme valtavasti työtunteja siihen, että jokaisen kohdalla se olisi oikeudenmukaista ja siedettävää. Me kaikki pystymme kuitenkin suhtautumaan siihen selväjärkisesti, koska hyväksymme sen osana elämää.

Se toinen asia on kuolema. Sitä harmitellaan sitten, kun tulee aika lähteä. Se on ikuinen kollektiivinen varjo yllämme, josta ei ole tapana keskustella. Yhteiskuntana meillä on vielä paljon sovittavaa siitä, miten se olisi jokaisen kohdalla oikeudenmukaista ja siedettävää. Ja luultavasti kovinkaan monella meistä ei ole minkäänlaista suhdetta omaan kuolemaamme. Jostain syystä tuntuisi hassulta puhua siitä läheisensä kanssa, vaikka juuri läheisten seuraa kuoleva kaipaa eniten. Voisimmeko oppia jotain elämästä ihmisiltä, jotka tietävät varmuudella kuolevansa pian?

 

 

Ei ihan tavallinen työpäivä

Tampereen yliopistollisen sairaalan pääaulassa on rennonoloinen kahvio, jonka viereen asetumme odottamaan. Ohi kulkee ihmisiä hoitajanpuvuissa, rakennushaalareissa ja potilaskaavuissa. Eräs hoitaja taluttaa kyyryssä kävelevää potilasta, joka taas kuljettaa vierellään rullattavaa tippatelinettä ja käsitaipeeseen luikertelevaa neulaletkua. Sairaalan henkilökunnalle tämä ei varmastikaan voisi olla tavallisempi työpäivä. Ilmassa on silti jonkinlaista jännitteisyyttä. Huomio kiinnittyy hassuihin asioihin, kuten siihen miten hitaasti ihmiset kävelevät. Siirtymät tehdään rauhassa ja hosumatta, kahvi hörpitään siitä nauttien. Täällä ei ole aikaa kiireelle.

Juho Lehto saapuu muutaman minuutin kuluttua tervehtimään hymy kasvoillaan.

- Te näytätte siltä, että ootte tulleet haastattelemaan!

Näin hän päättelee suhteettomasta määrästä kuvauskamakasseja lattialla vieressämme. Sanomme kättäpäivää ja varmistamme käytettävissä olevan ajan. Sitten Juho johdattaa meidät reippaasti kerroksen ylöspäin neuvotteluhuoneeseen, sattumoisin ihan sairaalan palliatiivisen hoitoyksikön viereen.

Juho Lehto työskentelee sairaalassa palliatiivisessa yksikössä, jossa huolehditaan parantumattomasti sairaista potilaista.
Juho Lehto työskentelee sairaalassa palliatiivisessa yksikössä, jossa huolehditaan parantumattomasti sairaista potilaista.

 

Tabu nimeltä kuolema

Juho on palliatiivisen hoidon lääkäri ja kliininen opettaja, eli hän sekä harjoittaa että opettaa erityisalaansa. Ala on toden totta erityinen, sillä palliatiivisessa hoidossa fokuksessa ei ole sairauden parantaminen, toisin kuin käytännössä kaikissa muissa lääketieteen osa-alueissa. Palliatiivinen tulee latinan sanasta palliare, eli peittää tai verhota – palliatiivisen hoidon ammattilainen siis pyrkii peittämään vakavasti sairaiden potilaiden ja myös heidän läheistensä kärsimystä. Palliatiivinen hoito voi koskea minkä ikäisiä ja kuntoisia potilaita tahansa, mutta ehkäpä sen tärkein osa-alue on kuitenkin hoitaa niitä, joiden kohdalla parantumisen toivo on vähäinen tai olematon. Saattohoito on osa palliatiivista hoitoa – sen loppuvaihe. Tarkoitus on siis varmistaa mahdollisimman hyvä elämänlaatu jäljellä olevalle ajalle, ja että potilas voi kohdata kuoleman arvokkaasti.

Saamme aseteltua kuvaustarvikkeet kohdilleen ja aloitamme haastattelun. Miksi joku päätyy valitsemaan lääketieteen alan, jossa ei ole tarkoituskaan pelastaa henkiä?

Juholla on tähän kaksi vastausta. Ensinnäkin palliatiivisen hoidon ammattilaisille on yksinkertaisesti enemmän ”kysyntää”. Vanhaksi eläminen oli ennen ylellisyys, koska vielä 100-150 vuotta sitten ihminen kuoli melko todennäköisesti viimeistään keski-ikäisenä infektiosairauksiin, joita nyt pidämme hävitettyinä. Lääketieteen tehtävä oli yksinkertaisesti pysäyttää tuo nopea kuoleman lähtölaskenta, jos siihen pystyttiin. Sitten, karkeasti 40-luvulta lähtien, lääketiede alkoi ottaa suuria harppauksia eteenpäin. Penisilliiniä alettiin käyttää laaja-alaisesti vuonna 1942 ja poliorokotetta 1955. Vanhaksi elämisestä tuli sääntö, eikä poikkeus. Jatkuvasti kehittyvä moderni lääketiede pystyi antamaan meille lisäaikaa maan päällä, mutta tappavien sairauksien tilalle tuli tappamattomia vaivoja. Valitettavan usein nämä pelastetut elinvuodet eletään siis kroonisesti sairaana. Esimerkiksi vuosia tai jopa vuosikymmeniä kytevistä sydän- ja verisuonisairauksista on tullut maailman johtava kuolinsyy. Syntyy tietynlainen paradoksi: lyhyen elämän ja nopean kuoleman tilalle saatiin häilyvien vaivojen täyttämä vanhuus, kun ihmistä voidaan pitää elossa pitkäänkin vaikeiden oireiden kanssa. Lääketieteen tehtävälle pitää ihmisen elämä hyvänä, ei pelkästään elossa, syntyi valtavasti lisää kysyntää. Näistä lähtökohdista kehittyi nykyaikainen palliatiivinen hoito.

Toisekseen, Juho päätyi alalle loivan mutkan kautta. Hän on pohjakoulutukseltaan keuhkolääkäri. Keuhkotaudeista suurin osa kuuluu niihin, joita ei varsinaisesti pystytä parantamaan, joten Juhon hoidettavaksi kulki jo uran alkuvaiheessa paljon palliatiivista hoitoa vaatineita potilaita. Pikkuhiljaa heräsi ajatuksia siitä, miten tärkeää elämän loppuvaiheen hoito onkaan, ja miten suuri tarve sille on. Ehkä elämän laatu onkin tärkeämpää kuin sen määrä sairauksien terminaalivaiheessa.

Itse lääkärillekin palliatiivinen hoito on antoisaa:

- Tämä voi kuulostaa hassulta, mutta nämä potilaat ovat oikeasti mukavia ihmisiä hoidettavaksi. Tässä saa keskittyä aika lailla niihin olennaisiin ja perimmäisiin asioihin. Lääkärinä saan paljon tyytyväisyyttä, kun pystyn lievittämään kärsimystä ja tietyllä tavalla auttamaan ihmisiä sietämään tätä inhimillisesti ottaen hyvin surullista asiaa.

Tuo inhimillisesti ottaen surullinen asia on tietysti oma kuolema.

Tai ehkä ennemminkin se kriisi, kun keskustelua oman kuolemansa kanssa ei enää pystykään siirtämään huomiseen.

Juho Lehto palliatiivisella osastolla
Lehto näkee työssään myös filosofisen puolen.

Oppitunteja kuolinvuoteelta

Kuolevan ihmisen hoitamisen voi jakaa karkeasti kolmeen osa-alueeseen. Ensinnäkin potilaan fyysisiä oireita on hoidettava ja oloa parannettava mahdollisuuksien mukaan. Samalla potilasta on autettava käytännön asioissa ja sopeutumaan uuteen rooliinsa potilaana, sillä kukaan ei suunnittele etukäteen päätyvänsä palliatiiviselle osastolle. Sitten on se, mitä voidaan kansanomaisesti kutsua kuolemanpeloksi. Juhon ammattiin kuuluu siis olennaisesti kuoleman käsitteleminen jopa filosofisella tasolla.

- Jos tätä työtä haluaa tehdä ja auttaa ihmisiä, pitää ymmärtää, että taustalla on jotain todella perimmäistä pelkoa, perimmäistä ahdistusta. Toimenkuvasta iso osa on sitä keskustelua, kun potilaat kipuilevat ja tekevät tiliä kuoleman kanssa.

Sitä pelkoa on itse asiassa kahdenlaista. On kuolemisenpelko, eli pelko kärsimyksestä, toimintakyvyn menettämisestä ja läheisten surusta, kun lähdön hetki lähestyy. Sitten on itse kuolemanpelko, eli kysymys siitä, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Tuleeko pelkkää tyhjää, vai voiko rajan takana kuitenkin olla jotain? Lääketieteellä ei tähän ole hyvää vastausta. Mitä lääkärit ja hoitajat sen sijaan pystyvät tekemään on olla vierellä ja auttaa olemaan säikähtämättä asiaa, joka on joka tapauksessa ollut tuloillaan koko elämän ajan.

Palliatiivinen hoito on tiimityötä.
Palliatiivinen hoito on tiimityötä. Oikealla sairaanhoitaja Anu Viitala.

Kysymme seuraavaksi kysymyksen, joka oli oikeastaan koko Suuntaviivoja-projektin alulle laittanut ajatus: millaisia elämänvalintoja kuolevat ihmiset olisivat halunneet tehdä toisin? Tätä Juho joutuu pohtimaan pitkään.

Katumuksen aiheita on luonnollisesti monia, mutta tietyt teemat toistuvat. Ensinnäkin moni harmittelee sitä, ettei mennyt hoitoon aikaisemmin – ehkä tilanteelle olisi voitu silloin tehdä enemmän. Juhon mukaan on vain hyvä, jos tällainen ahdistus tulee esiin, koska useimmiten muutama viikko tai kuukausi ei taudin kannalta merkitse mitään lääketieteellisestä näkökulmasta. Silti, vaikka lääkäri näin vakuuttaa, meitä jää helposti ahdistamaan itseämme koskeva ilmiö, jolle ei löydy selkeää syypäätä. Ihminen tarvitsee luonnostaan syy-seuraus-selityksen kaikelle. Valitettavasti kuolemaan kuuluu aina jokin osa sattumaa. Elämää ei voi reklamoida, jos se jää lyhyeksi – se pitää vain hyväksyä, ja toivoa siihenastisen elämän olleen tyydyttävä.

Koskettavin yleinen katumuksen merkki on se, että kuolinvuoteelta pyritään tekemään viimeinen sovinto kaikkien läheisten kanssa. Tajutaan, että moni riidanaihe on vakavan tilanteen valossa täysin merkityksetön. Silloin viimein voidaan ainakin yrittää kutsua paikalle lapsi tai vanhempi, johon yhteys on katkennut vuosiksi. Kun materialla tai kinasteluilla ei enää ole väliä, ihmissuhteiden tärkeys paljastaa kasvonsa. Voi vain kuvitella sitä yksinäisyyttä, jos vuoteen viereen ei läheisiä löydykään.

Toisaalta kukaan ei ole ainakaan ääneen valittanut työuransa lyhyyttä tai saavuttamatonta esimiehen pestiä. Elämässä on syvimmiltään kyse jostain ihan muusta.

Mutta entä millaisista asioista kuolevat iloitsevat viimeisinä hetkinä?

Ensimmäinen Juhon mieleen tuleva asia on liikkuvuuden ja kontrollin säilyminen, jos se säilyy. Siksi palliatiivisen hoidon osastoilla työskentelee myös fysioterapeutteja, mikä ehkä aluksi kuulostaa hassulta. Riippuvaisuus muiden avusta ja kehon hallinnan pettäminen onkin varmasti yksi suurimpia shokkeja, joita loppuvaiheen potilaille tulee. Se shokki, kun jokin täysi itsestäänselvyys, kuten vessassa käyminen tai syöminen omin voimin ei enää olekaan itsestäänselvyys. Shokki lienee myös se, että niitä virheellisesti piti itsestäänselvyytenä koko elämänsä ajan.

Toinen asia on jo mainitun katumuksen kääntöpuoli: että pystyy vielä viettämään aikaa läheistensä kanssa. Juho kutsuu ihmistä leikkisästi laumaeläimeksi, jolle lähilauma on pohjimmiltaan se kaikkein tärkein asia. Tähän liittyen on myös tärkeää, että käytännön asiat, kuten jälkeläisten pärjääminen ja raha-asiat ovat järjestyksessä.

Kolmanneksi hän mainitsee sen, että potilas pystyy elämään viimeiset hetkensä itsensä näköisesti. Kitaransoitosta pitävä soittelee kitaraa, pingiksestä pitävä pelaa pingistä. Ihmisen mielihalut eivät välttämättä muutu kuoleman lähestyessä, mutta niitä haluaa toteuttaa aivan eri innolla. Potilaat eivät enää yritä saavuttaa jotain, mitä heillä ei ole, vaan he nauttivat hetkestä - siitä mitä heillä nyt on.

Viimeisenä on rauha. Rauha tai sopu kuoleman kanssa. Loppuhetkistä tulee valtavasti siedettävämpiä, jos niiden lopullisuuden pystyy hyväksymään. Se, miten kukin tämän rauhan saavuttaa, on yksilökohtaista. Mutta jokaisen se on tehtävä, viimeistään lähdön hetkellä.

Juho Lehto haastattelussa
Juho Lehto pitää tärkeänä, että kuoleman kanssa voidaan tehdä rauha.

Epilogi: kuolema kesken projektin

Tämä osio on Tommin henkilökohtaisesti kirjoittama.

Pian Juho Lehdon haastattelun jälkeen tapahtui jotain synkällä tavalla osuvaa. Olin viettämässä aikaa Tampereen koskipuistossa kihlattuni kanssa, kun sain äidiltäni puhelun: aktiivinen ja perusterve 73-vuotias mummoni oli kuollut äkillisesti, täysin odottamatta. Olin ollut siihen mennessä elämää niin onnekas, ettei yksikään läheiseni ollut aiemmin kuollut tai edes loukkaantunut pahoin elinaikanani – oma ennätyksenikin oli naurettavat kaksi tikkiä vasemmassa etusormessa. Tuosta puhelusta alkoi siis melkoinen hämmennys ja rankka tunteiden myllerrys.

Vaikka kyseessä on syvästi henkilökohtainen ja surullinen asia, en voinut olla ajattelematta tapahtunutta Suuntaviivojen kautta. Uutista seuranneiden muutaman päivän ajan seurasin tunteitani ja ajatuksiani yksityiskohtaisesti – ja huomasin suremisen olevan jälleen yksi asia lisää, jota ei opeteta missään. Ja koska juuri tällaisten oppien jakamisesta tässä projektissa on kyse, halusin jakaa tämänkin tarinan. Tämä on kuvaus siitä, mitä päässäni liikkui noiden päivien aikana.

Ensin on esiteltävä hiukan perheeni taustaa. Sukumme on melko pieni, eritoten äitini ja menehtyneen mummoni puolella. Vaikka suhteeni perheeseeni on lämmin ja vahva, emme usein puhuneet muusta kuin päivittäisistä tapahtumista ja milloin mistäkin uutisista. Jollain tavalla kadehdin niitä, jotka väittävät isoäitinsä tai isoisänsä olevan heidän paras ystävänsä, ja jotka voivat kertoa perheelleen suoraan mitä tahansa mielen tai sydämen päällä on. Ei minun perheessäni minkäänlaisia esteitä tällaiselle ollut, mutta suoraan tunteista puhuminen oli silti jollain tavalla outoa – vaikeaa edes suunnitella ja äärimmäisen helppoa jättää tekemättä. En tiedä onko kyse sittenkin yleisemmästä suomalaisesta mentaliteetista, mutta siltä minusta tuntui.

Suuntaviivoja-projektin oli tarkoitus olla minulle tapa kiertää tuo outo tunnelukko. Uskomatonta mutta totta, tällainen pienten asioiden tekeminen valtavina haasteina ja projekteina on ollut minulle jo pitkään keino saada ne oikeasti tehtyä. Aiemmin olen esimerkiksi järjestänyt itsekseni puheen sata-henkiselle yleisölle oppiakseni esiintymistaitoa. Kun siis koin avoimuuden perheeni kanssa ongelmaksi, Suuntaviivoista tuli henkilökohtaisella tasolla haaste tulla paremmaksi puolisoksi, lapseksi ja lapsenlapseksi. Varsinaisten julkaistavaksi päätyvien haastattelujen lisäksi tarkoitukseni oli käydä jututtamassa vanhempiani ja isovanhempiani, kysyäkseni heiltä samat kysymykset heidän kokemuksistaan ja elämänohjeistaan. Samalla olisin tehnyt sen, mitä en ollut jokaisen kohdalla vielä tehnyt: kertonut suoraan ja vilpittömästi miten paljon heitä arvostan ja rakastan. Halusin viedä Suuntaviivoja-haastattelujen varrella oppimani neuvot suoraan käytäntöön, olkoonkin vaikeaa.

dsc06874_hq
Projektitiimissä mietitään haastattelujen teemoja myös "työn" ulkopuolella. Kuvassa Mikael, Tuukka ja Tommi valmistelemassa Lehdon haastattelua. Kameran takana valokuvaajamme Joonas. Editoinnista vastasi jälleen Olli.

Haastattelujen edetessä aloin tuntea sitä samaa tyydytystä kuin edellisissäkin projekteissa: pala kerrallaan onnistuisin tässäkin, ja pian minun ei tarvitsisi koskaan katua sanomatta jääneitä sanoja. Alkaisin viimein toteuttaa sitä, mikä arvojeni mukaan lopulta on tärkeää. Kunhan saataisiin nämä haastattelut ensin pois alta.

Mutta heinäkuun loppu oli mummonkin loppu.

Äiti soitti minulle koskipuistoon, ja kuulin välittömästi hänen äänestään jonkin olevan pielessä. Ensimmäinen reaktioni uutiseen oli – ei mitään. Täysin tyhjä, tunteeton mieli. ”Aha, nyt sitten tapahtui ensimmäistä kertaa tällaista”, ajattelin. En oikein tiennyt mitä äidille pitäisi sanoa. Sanoin muistaakseni ”Hmm, hööh…”, kunnes aloin analyyttisesti selvittää missä, milloin ja miten se oli tapahtunut.

Se oli outoa. Tuntui, että on erikseen esitettävä surullista, koska niin aina elokuvissa tapahtuu. Puhelun jälkeen pysyin hetken aikaa vain hiljaa ja itse asiassa pohdin sitä, johtuuko tämä yllättävä neutraaliuteni jälleen suomalaisesta jäyhästä mielenlaadusta. Taisin myös muistaa, että Euroopassakin on niitä kulttuureita, joissa mahdollisimman avoin sureminen on normi, kun taas kyynelten pidättelyä pidettäisiin erittäin outona. Sitten, viimein, aiempi suunnitelmani palasi mieleeni. Piti jutella mummon kanssa pitkään ja rauhassa. Olin myöhästynyt. En ehtinyt kysyä niitä kysymyksiä ja sanoa niitä sanoja mummolleni. Katumus oli se, joka toi surun ja kyyneleet ensimmäisenä.

Seuraavien päivien aikana vuoroin tyynnyttelin itseäni ja vuoroin jäin suruaallon alle uudestaan, kun puhuin tapahtuneesta perheeni kanssa. Keskustelujen aikana tunnelma liikkui synkkyydestä aina hersyvään nauruun, samoin kun ajattelin asiaa yksin. Puhuminen teki hyvää.

Kaikista kokemistani tunteista pahin oli tietää olleensa reaktiviinen. Olla reaktiivinen, eli reagoida ja muuttaa asioita vasta kun jotain vakavaa tapahtuu. Minulla oli suunnitelma toteutettavana, koska oletin tajunneeni koko tämän ”tee tärkeät asiat heti eikä myöhemmin, varsinkin läheistesi kanssa”-asian. Mutta silti odotin liian pitkään. En enää voikaan olla se, joka oli elämää askelen edellä. Näin ehkä Juho Lehdonkin potilaat ajattelevat kuolinvuoteellaan – miten minulla saattoi olla koko elämän niin kiire, etten ehtinyt tehdä kaikkein tärkeimpiä asioita?

On sanomattakin selvää, että loput suunnitelmastani toteutui tai toteutuu hyvin pian. Ne toteuttamisen hetket tuntuvat valtavan hyviltä. Vaikeilta ja emotionaalisesti raskailta, mutta samalla järjettömän tärkeiltä. Jollain tavalla mielen kapasiteettia on hiukan helpompi täyttää yleisellä hyvällä fiiliksellä, kun sieltä poistaa huolen tekemättömistä asioista. Kun siis menee ja puhuu ne itselle vaikeat asiat pois roikkumasta. Siten, pikkuhiljaa, tunnemaailma rauhoittui. Viimeistään kauniit hautajaiset antoivat tapahtuneelle selkeän pisteen, ja pystyin jättämään suremisen taakseni.

Haluan tällä tekstillä kannustaa kaikkia oppimaan, miten tärkeää on olla hereillä. Jos sinullekaan ei ole luontaista avautua samalla tavoin, olkoon tämä teksti tekosyysi sanoa läheisillesi jotain, mitä et ehkä ole vielä sanonut. Älä anna tilaisuuksien mennä ohi, sillä tämä elämän rajallisuus on melko peruuttamatonta. Älä pidä itseäsi paitsiossa, koska sinne jää ikuisesti, jos asialle ei tee jotain.

Lopuksi haluan toteuttaa suunnitelmaani sanomalla jotain kaikille minut tunteville, jotka lukevat tätä tekstiä. Kihlattuni; vanhempani ja molemmat pikkuveljeni; sukulaiseni; appiperheeni; ystäväni peruskoulusta, Kuopion Lyseon IB-luokalta, armeijasta, Tampereen teknillisestä yliopistosta ja kaikkialta, missä olen teidät tavannut: minä arvostan, rakastan ja ihailen teitä kaikkia. Vaikka ihmisten maailma onkin rakennettu siten, että iso osa päivästämme kuluu työhön ja kaikennäköiseen arjen ylläpitoon, te olette se, mikä minusta tekee onnellisen. Te, ja pienet asiat, joita teette. Kun nyt muistelen mummoani, sekin tapahtuu yllättävän pienien, yksittäisten iloisten hetkien kautta. Siispä koko elämän kriittinen, kantava Jenga-palikka on kauniissa yksinkertaisuudessaan se, että teidän kanssanne voi keskustella, nauraa, voivotella, puuhata ja kehittää itseään. Kiitos siitä mahdollisuudesta ja etuoikeudesta.

Juho Lehto, Suuntaviivoja
Juho Lehto poseeraamassa Suuntaviivojen tunnuskyltin kanssa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *