Osa 1: Miten vastoinkäyminen muutetaan vahvuudeksi? – Jukka Jokiniemi

Ihminen on siitä outo eläin, että tyytyväisyys on sille suhteellista. Sitä voi olla köyhä, keskituloinen tai rikas, ystäviä voi olla vähän tai paljon, perhesuhteet voivat olla läheiset tai kaukaiset - mutta maailma tuntuu aina tarjoavan omaa tasoa vastaavia murheenaiheita.

Kun pääsee haluamaansa opiskelupaikkaan, pänttäämisen määrä harmittaa, ja kun saa haluamansa työpaikan, pomon luonne harmittaa. Voisi ehkä sanoa, että ihmisen onnellisuusmuisti on harvinaisen lyhyt: saavutetut parannukset onnessa ja elintasossa unohtuvat nopeasti. Mutta jos ei ole tyytyväinen siihen mitä on jo saanut, kuvittele mitä tapahtuisi, jos sinulta vietäisiin jokin täysin perustavanlaatuinen toimintakyky. Mihin asti romahtaisit? Pystyisitkö kalibroimaan itsesi uudelleen ja olemaan jollain tavalla yhtä onnellinen kuin ennen? Löytäisitkö samasta maailmasta elämisen arvoisia juttuja, jos saisit tietää sokeutuvasi muutaman vuoden kuluttua?

 

 

Erilainen ensitapaaminen

Saavumme tehdasrakennuksen pihaan Helsingin Kontulassa. Rakennuksen rujo ilme ei paljasta päälle päin, että sen sisuksissa tehdään ykkösluokan suomalaista muotoilua.

DSC05828_HQ
Innoluxin toimisto ei herätä tunteita ulkoa päin. (Klikkaa kuva isommaksi)

Meidät ottaa lämpimästi vastaan Innoluxin brändipäällikkö Miia ja toimistolle työpäiväksi mukaan lähtenyt suloinen Salama-koira, parhaan arvauksen mukaan rotua Bichon Frisé. Nopealla toimistokierroksella ensimmäisenä iskee silmään tavattoman miellyttävä ja pehmeä valaistus, jonka luovat kymmenet tai sadat esille asetetut mallivalaisimet. Monet niistä ovat sellaisia, joiden perään pääkaupunkiseudun sisustustietoiset urbaanit sankarit kuolaavat: Yki Nummen suunnittelemat Lokki ja Kuplat, Eero Aarnion Tupla Kupla, Flamingo ja Origo, ja monia monia muita.

Toimistokierroksella syntyy erikoinen hetki, kun Miian johdolla toimistoon tutustuessamme kuljemme aivan haastateltavamme, toimitusjohtaja Jukka Jokiniemen vierestä ohi. Hän käy läpi päivän tehtäviä työntekijöidensä kanssa kahvikuppi kädessä, eikä huomaa meitä. Eihän hän sokeana meitä ole todennäköisesti vielä tunnistanut.

Ensimmäiset ajatukset tapaamisen pilaamisesta tilannetajun puutteen tai jonkin sosiaalisen käytösmallin rikkomisella nousevat mieleen – ehkä möläytämme haastattelun aikana jotain loukkaavaa, kuten miten näet tämän asian tai katsotaan sitä sitten. Tai jotain. Missä nämä asiat olisi pitänyt oppia?

Palaamme pian neuvotteluhuoneeseen, jonne Jukkakin on ehtinyt. Nyt hän avaa pelin katsomalla meihin päin:

- Jahas, te tulitte sitten haastattelemaan. Minä olen Jukka, morjens.

DSC05968_HQ
Jukka Jokiniemi ideoimassa.

Jukan käsi on haettava omaan käteen hiukan kurottaen. Pöydän ääreen on annettava muutama avittava suuntaohje. Näin asiat vain toimivat sokeiden ihmisten kanssa. Jukka pystyy karkeasti erottamaan varjoja ja valonlähteitä, muutoin näkökenttä on tasaista sumua. Oppimalla tilojen pohjapiirustukset pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, ja loput on mentävä muiden avulla.

Omissa aivoissa raksuttaa koko ajan: miten tässä nyt toimitaan kunnioittavasti? Mutta suurimmaksi osaksi nuo ajatukset ovat turhia. Kuten Jukka myöhemmin iltapäivällä kertoo, pokkurointi lähinnä ärsyttää. Sokeilla on oma tapansa pärjätä arjessa, mutta se ei tee heistä eriarvoisia kumpaankaan suuntaan. Paras tapa käyttäytyä on ottaa heidät normaaleina ihmisinä, ja auttaa reippaasti vaikka kädestä taluttaen silloin, kun se on tarpeen. Ja ne näkemiseen liittyvät möläytykset – niillä ei ole mitään väliä. Eiväthän näkevätkään ihmiset tarkoita sanatarkasti, että katsotaan sitä aihetta silmillämme yhdessä sitten. Tilanteesta tulee nolo vain, jos näkevä päättää tehdä sokeudesta näkymättömän elefantin huoneeseen. Ja heitä on toki riittänyt.

Istumme seuraavaksi alas kahvikupposen ääreen, käymme nopeasti päivän agendan läpi, ja kuuntelemme kuin nauliintuneena Jukan elämäntarinan pähkinänkuoressa. Jukka on ollut aikoinaan teekkari, kuten me kaikki haastattelijatkin, mutta itärajalla Lappeenrannassa. Jo fuksivuonna uusi tuotantotalouden opiskelija sai vakavia uutisia lääkärintarkastuksessa. Jukalla todettiin silmänpohjan eli verkkokalvon rappeuma. Hänestä tulisi siis melko varmasti sokea – joskus. Kuten arvata saattaa, kokemus oli Jukalle pysäyttävä:

- Se oli herkkä hetki nuorelle ihmiselle kuulla, että tää on mun tulevaisuus. Saatat sokeutua, mutta ei tiedä tapahtuuko se varmasti tai kauanko se kestää. Jostain syystä ensimmäinen ajatus oli, että onneksi harrastan purjehdusta. En ollut koskaan kuullut sokeista purjehtijoista, mutta luultavasti se minulta sokeanakin onnistuisi. Että jos ei mitään muuta, niin jäisi ainakin harrastus.

Silmänpohjan, eli verkkokalvon rappeumassa silmän näkevän osan solut alkavat menettää toimintakykynsä. Se on ennen kaikkea vanhusten vaiva, mutta geneettisistä syistä sitä voi ilmetä nuorillakin. Alla olevassa kuvassa on vierekkäin normaalisti näkevän ihmisen näkemät kaksi pallopoikaa, ja oikealla sama kuva pitkälle edenneen rappeumapotilaan silmin. Jukalla tietysti tila on jo huomattavasti pidemmällä.

silmänpohjarappeuma
Silmänpohjarappeumaa sairastavan näkö alkaa heiketä vähitellen.

Jukalle tuli kiire valmistua, hankkia työkokemusta ja pedata itselleen jonkinlainen mahdollisuus pysyä työelämässä ainakin siihen asti, kun verkkokalvot vielä suostuivat tekemään yhteistyötä. Asian hyväksyminen ei aina ollut helppoa.

- Sitten kun näkö konkreettisesti heikkeni, tuli vaihe, jossa en oikeastaan olisi edes halunnut puhua tilanteestani. Halusin kieltää ja torjua koko asian. Jälkikäteen ajateltuna tällainen on täysin inhimillistä, mutta myös turhaa.

Haastattelutilanteen valmistelu: Tuukka Oksala, Tommi Valkonen, Mikael Ahonen.
Haastattelutilanteen valmistelu: Tuukka Oksala, Tommi Valkonen, Mikael Ahonen. Kuvaajana Joonas Heloterä.

Työuralle

Valmistumisensa jälkeen Jukka päätyi työskentelemään ensin valaisintehtaalla diplomityöntekijänä, sitten logistiikkapäällikkönä suurkeittiökoneita valmistavassa firmassa ja lopulta sähkötukkukaupan alalla. Sitten noin 10 työvuoden jälkeen Jukka sai potkut silloiselta työnantajaltaan. Siinä vaiheessa näkökyky oli jo käytännössä mennyt, ja työllistymisnäkymät sitä myöten minimaaliset.

Jukan tarina on kertomus rajojen rikkomisesta. Hienoin käänne juonessa on tietyllä tavalla sokeuden voittaminen, koska se oli tulos sarjasta Jukan omia, konkreettisia päätöksiä. Silmänpohjanrappeuman uhri voi päättää asettua luovuttajan rooliin jo hyvissä ajoin ennen kuin näkö on todella mennyttä, mutta toisaalta voi päättää tehdä vaikeitakin valintoja, jotka maksimoivat mahdollisuuden omien unelmien mukaiseen elämään. Jukka päätti hakeutua itselleen hiukan yllättävästi valmistuessaan ensin valaisinalalle, koska siellä hän pystyisi kehittymään lopulta enemmän kuin muilla aloilla tilanteensa huomioon ottaen. Jukka selittää päätöksen taustoja melkeinpä runollisesti:

- Ajattelin, että sokeutta vastaan voi taistella valolla. Ja että heikkoudesta voi tehdä vahvuuden. Siksi päädyin valaisinalalle.

Tämä valinta ja kehitys kantoi hedelmää potkujen jälkeen 90-luvun alussa. Jukalla oli hyväpalkkaisen työhistorian vuoksi 31-vuotiaana mahdollisuus hypätä urakelkasta n. 3000-4000 € kuukausieläkkeellä. Mutta Jukka ei ole, eikä ollut silloinkaan laakereillaan makaavaa sorttia. Koska perustukset sokeana pärjäämiselle oli tehty, hän aloitti oman firman. Syntyi Innoluxin taustalla toimiva Innojok Oy, joka aloitti myymällä kirkasvalolaitteita näkövammaisten tarpeisiin. Pikkuhiljaa siirryttiin palvelemaan myös normaalisti näkevien esteettisiä tarpeita ja mielihaluja design-valaisimilla. Nykyään 5 — 6 miljoonaa liikevaihtoa tekevällä yrityksellä on siis 23 vuoden ajan ollut sokea toimitusjohtaja, mikä on aiheuttanut huvittavia tilanteita useammankin kerran yrityksen elinkaaren aikana:

- Kerran juttelin erään asiakasfirman edustajan kanssa puhelimessa, ja päädyimme puhumaan vammautuneiden ihmisten työllistämisestä. Mainitsin, että meidän firmassa on kokeiltu sokeaa toimitusjohtajaa. Asiakas ihmetteli, että mitä ihmettä sokea voi toimitusjohtajana tehdä, johon vastasin, että hän puhuu sinun kanssasi tällä hetkellä puhelimessa.

Myös firman ensimmäinen palkattu työntekijä oli näkövammainen. Ja tämä pulju on parhaimmillaan vienyt alan jättiläisiä, kuten Philipsiä, kuin pässiä narussa.

- Silloin vitsailtiin, että meitä oli kaksi näkövammaista kaveria vastaan Philipsin 300 000 työntekijää. Vaan jossain vaiheessa oli selvästi hetkiä kun Philips oli se, joka tuli vanavedessä.

Ja koska eihän tässä vielä mitään, Jukka väitteli firman alkuvaiheiden aikana vielä tekniikan tohtoriksi, arkkitehtuurista. Yhtäkkiä moni oma marmattamisenaihe tenttistressistä siivousinhoon tuntuu merkittävästi pienemmältä.

Jukan positiivinen asenne elämään näkyi kaikissa eleissä.
Jukan positiivinen asenne elämään näkyi kaikissa eleissä.

Sokean toimarin pään sisällä

Kysymme, mitä raha merkitsee menestyvälle toimitusjohtajalle. On selvää, että Jukka on saavuttanut kaiken, mitä rahallisesti elämässä haluaa. Sen hän toteaa itsekin suoraan. Mutta hänessä on silti jotain erilaista kuin monessa muussa samaan asemaan päässeessä.

- Joissain tapauksissa olen itsekin nähnyt, miten rahalla on todella negatiivinen vaikutus ihmiseen. Niin kävi esimerkiksi monelle Nokia-miljonäärille. Raha tappoi motivaation. Heillä ei enää ollut nälkää ja riskinottohalua tehdä uusia asioita hyvin ja täysillä, kun heistä tuli taloudellisesti riippumattomia.

Materiaa Jukalla on sen verran kuin hän ikinä toivoo, mutta se ei hälvennä selkeää ja syvää auttamisen halua, joka hänestä huokuu. Esimerkiksi: Innoluxin henkilöstöpolitiikkaan kuuluu kiinteästi näkövammaisten työllistäminen, ja firma onkin saanut sen vuoksi tunnustuksia Näkövammaisten Keskusliitolta ja Vates- eli vajaakuntoisten työllistämisen edistämissäätiöltä.

- Tiukoissa paikoissa, vaikeissa tilanteissa jokaisella on velvollisuus ja etuoikeus auttaa muita. Auttaminen on usein hyödyllisempää ja tärkeämpää kuin kaiken kahmiminen itselle. Ihminen tulee onnelliseksi siitä, että saa tehdä muut ihmiset ympärillään onnelliseksi.

Niin. Sitä harvemmin missään opetetaan, mutta muiden ihmisten auttaminen todella tekee ihmisen onnellisemmaksi. Rahan antaminen hyväntekeväisyyteen laskee jopa ihmisen verenpainetta, kun taas saman rahan käyttäminen itseensä ei laske. Siitä on yhtä vahvaa tieteellistä näyttöä kuin vaikkapa liikunnan positiivisesta vaikutuksesta mielialaan. Jostain kumman syystä olemme kuitenkin useimmiten kädet täynnä sitä kaikkea muuta kiirettä, jota kliseisesti kuolinvuoteella kadutaan. Osa meistä haastattelijoistakin on usein pohtinut, että kyllähän minä todellakin hyväosaisena suomalaisena pystyn antamaan edes viisi euroa kuukaudessa muiden hyväksi, että se olisi vähintä mitä voin tehdä. Silti jokin näin käsittämättömän helppo teko on jäänyt todella pitkäksi aikaa toteuttamatta, koska jokin salaperäinen tunne on pakottanut vielä puntaroimaan omaa etua. Annan sen viisi euroa sitten, kun olen varmistanut itse olevani hyväosainen. Näin vaikka keskimääräinen suomalainen kuuluu maailman rikkaimpaan kolmeen prosenttiin. Ja vaikka se viiden euron kuukausittainen sijoitus hyväntekeväisyyteen tekee onnellisemmaksi kuin oman hyväosaisuuden varmistaminen.

Tällaiset oudot mielen oikut nousevat esiin haastattelussa muutenkin. Yksi niistä on haluttomuus ottaa riskejä. Jukan mukaan ihmiset asettavat liian usein itselleen ja omille kyvyilleen kuvitteellisia rajoja:

- Mulla ei ole koskaan ollut sitä ongelmaa, etten itse luottaisi itseeni. Ei niitä rajoja oikeasti olemassa, että mihin ihminen pystyy ja ei pysty.

Vastaus lävistää myös oman pään ja paljastaa omat rajoitteet. Jollain tavalla tulee tarve kohdata ne, vaikkei kukaan sitä siinä suoraan vaadikaan. Jukan tarinan edessä kaikkien tekosyiden teho murenee tomuksi. Toinen tekee sokeana huipputason valaisimia, ja itseä pelottaa soittaa suoraan mahdollisille työnantajille, siten että lopulta päätyy lähettämään vain yhden elottoman sähköpostin. Olisi halua julkistaa omia kirjoituksiaan, mutta ei sitä uskalla toteuttaa. On tehty täyttämätön lupaus viettää enemmän aikaa perheen kanssa. Tulee hassu olo, kun samalla näihin rajoitteisiin on uskottava, jotta omassa käyttäytymisessä olisi jotain järkeä, mutta toisaalta Jukan sanojen ymmärtää olevan totta. Nämä ovat niitä näkymättömiä muureja, jotka ohjaavat kulkemaan normien, tapojen ja konformistisuuden tiellä.

Mikä tarkalleen auttoi Jukkaa poistamaan omat rajoitteensa?

- Oma firma antoi mahdollisuuden heittäytyä näkövammaisen rooliin täysillä, positiivisesti. Ennen firman perustamista olin huonosti näkevä näkevien joukossa. Firman perustamisen jälkeen olinkin suhteellisen hyvin näkevä huonosti näkevien joukossa. Se antoi voimaa mennä eteenpäin.

Ehkä siis kyse on jonkinlaisesta roolileikistä. Jos kuvittelee olevansa asemassa, jossa kukaan ei murra rajoja, ei niitä varmasti murrakaan. Mutta Jukka päätti olevansa uuden kehysryhmänsä, eli näkövammaisten piirissä uranuurtaja. Pieni sisäinen roolinmuutos sai aikaan valtavan eron tosielämässä.

Tuntoaisti on tärkeässä roolissa Jukan työssä.
Tuntoaisti on tärkeässä roolissa Jukan työssä.

Ininää

Siirrymme puhumaan elämän tärkeimmistä asioista. Jukalla tämä kuvio on selvä:

- Elämässä tärkeintä on oma perhe ja lähiyhteisö. Sen jälkeen tulee vasta työt. Ehkä lopulta oma hyvinvointi on kaikkein tärkein, koska se mahdollistaa perheen ja lähipiirin auttamisen.

Käy myös ilmi, että Jukka on kokenut nuoren lapsensa kuoleman. Se oli sokeutumiseen verrattuna äärettömästi vaikeampi jakso hänen elämässään. Vaikka kokemuksesta ei voi löytää mitään positiivista, se asetti kuitenkin kiitollisuudenvelkaan suomalaista yhteiskuntaa kohtaan – lapsi sai parasta mahdollista hoitoa ilman, että se tuhosi kenenkään taloudellista tilannetta. Toisin on esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa ilman yksityistä sairausvakuutusta loukkaantuminen tai sairastuminen voi automaattisesti merkitä velkahelvettiä.

- Oman lapsen sairaus ja kuolema on asia, jota ei edes pysty skaalaamaan mihinkään kokematta sitä itse. Kun olen sen itse joutunut kokemaan, tavallisten ihmisten normaalit murheet eivät jaksa minua hetkauttaa. Se on sellaista ininää. Ihmiset eivät ymmärrä, miten hyvin meillä on asiat. Miten kiitollinen siitä pitäisi olla.

Opaskoira Fanni on tärkeä osa Jukan perhettä.
Opaskoira Fanni on tärkeä osa Jukan perhettä.

Lopuksi Jukka antaa vinkkejä elämänsä alkutaivalta kulkeville. Hänen mielestään tärkeimmäksi neuvoksi nousee se, että tekee asiat intohimolla, oli sitten kyse opiskelusta, töistä, parisuhteesta tai mistä tahansa. Hän kertoo kuulleensa filosofi Esa Saarisen luennolla tarinan, jossa Saarisen poika tervehtii naapuria rappukäytävässä hiljaa ja mumisten. Isä nuhtelee poikaansa: ”Miksi et tervehdi kunnolla? Tervehdit häntä joka tapauksessa, joten miksi et tee sitä täysillä, siten että siitä jää hyvä fiilis kaikille?”. Mitään ei siis pidä tehdä puolivillaisesti.

- Yhdistelmä sitä, että tee itsestäsi ammattitaitoinen, kova tekijä, ja sitä että tekee oman juttunsa täysillä panoksilla, rakkaudella ja intohimolla. Näin pääsee pitkälle, oli ura sitten mikä tahansa.

 

Tärkeysjärjestys

Haastattelu päättyy onnistuneesti. Otamme vielä muutamia kuvia Jukasta ja tämän leikkisästä opaskoirasta Fannista. Se on samalla Jukan työntekijä, auttaja ja perheenjäsen, joten tunneyhteys heidän välillään on näkyvä, välitön ja vahva.

Lounaan jälkeen lähdemme vielä katsastamaan Jukan purjeveneen läheisessä venesatamassa. Hämmästymme, kun Jukka ohjeistaa kuskia navigaattoria nopeammin: tässä tulee nyt t-risteys, siitä oikealle ja heti vasemmalle. Kohta on liikennevalot, siitä oikealle. Jukka tuntee reitin niin hyvin, että pystyy auton kiihtyvyyssuuntia seuraamalla pysymään koko ajan tarkasti kartalla. Jukka sanoo myös pystyvänsä havaitsemaan hiljaisilla kulkuväylillä epätavallisia esteitä pelkän kuulon perusteella. Väitteessä, jonka mukaan yhden aistin pettäessä muut aistit virittyvät korvaamaan sitä, taitaa olla jotain perää.

Jukka ja opaskoira Fanni venesatamassa.
Jukka Jokiniemi ja opaskoira Fanni venesatamassa.

Purjeveneellä puhumme vielä jonkin aikaa Innoluxin tulevaisuudesta ja purjehduksesta. Polttava kysymys on tietysti, että miten ihmeessä sokeat oikeasti purjehtivat? Jukka kertoo, että tässä lajissa on pääasiassa kaksi luokkaa, yksinpurjehdus ja purjehdus näkevän tiimikaverin kanssa. Yksinpurjehduksessa kisataan yksittäin siten, että kuljettava rata on merkattu äänimerkkejä lähettävin poijuin, joiden avulla sokea pystyy suunnistamaan. Toisessa luokassa paatissa on myös näkevä jäsen, joka ohjeistaa sokeaa purjehtijaa, muttei muuten osallistu toimintaan lainkaan. Sokeainpurjehdus ei siis ehkä olekaan niin yliluonnollinen ilmiö, kuin miltä se aluksi kuulosti, mutta on se silti melkoisen osuva vertauskuva Jukasta yleensä. Meri ei välitä, näkeekö purjehtija vai ei. Vain sillä, että rohkeasti yrittää, on väliä.

Jukka Jokiniemi purjeveneensä ruorissa.
Jukka Jokiniemi purjeveneensä ruorissa.

Viimeisen ryhmäkuvan jälkeen tajuamme kiittää Jukkaa erityisestä syystä. Kuinka moni miljoonien liikevaihtoa tahkoavan yrityksen toimitusjohtaja viitsii antaa kokonaisen päivän opiskelijoiden harrasteprojektille?

- Ihan mielelläni minä tähän päivän käytän, siitä saa sellaisen virkistävän katkoksen normaaliin kiireeseen. Ja näin tärkeisiin juttuihin nyt vaan pitää lähteä mukaan.

Ryhmäkuva: Joonas Heloterä, Tommi Valkonen, Mikael Ahonen, Jukka Jokiniemi ja Tuukka Oksala. Videokuvaaja Olli Pirttilä ei päässyt paikalle.
Ryhmäkuva: Joonas Heloterä, Tommi Valkonen, Mikael Ahonen, Jukka Jokiniemi ja Tuukka Oksala. Videoeditoija Olli Pirttilä ei päässyt paikalle.

Kättelemme ja hyvästelemme Innoluxin pihalla. Jukka komentaa opaskoiraansa Fannia: Mennään töihin! Ja Fanni lähtee viemään isäntäänsä toimistoon kuin se olisi sille maailman luonnollisin asia. Tiimimme pakkautuu autoon ja suuntaa takaisin kohti Tamperetta.

Jukka pitämässä virallista Suuntaviivoja-laattaa.
Jukka pitämässä virallista Suuntaviivoja-laattaa.

 


Suuntaa seuraavaksi Suuntaviivojen facebook-sivulle ja paina tykkää-nappulaa - saat varmasti tiedon omalle seinällesi, kun uudet episodit ilmestyvät!

6 thoughts on “Osa 1: Miten vastoinkäyminen muutetaan vahvuudeksi? – Jukka Jokiniemi

  1. Tämähän olikin mielenkiintoinen ja hyvin tehty setti. Ytimekäs ”traileri” ja lennokas kirjoitus aiheesta, joka ei normaalisti kosketa eikä aiheuta google hakuja, mutta sai meikäläisen katsomaan ja lukemaan molemmat osiot loppuun. Normaalisti seuraavaa toimintaa en harrasta, mutta pistänpä tämän osoitteen seurantaan ja jakoon! Terveisiä Joonakselle 8)

    1. Kiitti Lasse, hienoa että pidit! Viikon päästä seuraavaa osaa eetteriin tähän samaan aikaan tällä samalla kanavalla!

  2. Todella pystäyttävä tarina ja upea asenne! Kun kuuntelin tätä, niin pohdin että tämä tarina on aina aika-ajoin hyvä kuunnella uudestaan ja uudestaan, niin tulee kontekstia elämään. On hienoa huomata, että vaikka elämä koettelee niin myönteinen ja ratkaisukeskeinen asenne pysyy. Erikoisuudet voi muuttaa vahvuudeksi!

    1. Kiitos kommentista Kirsi! Me ollaan projektiporukalla samaa mieltä. Tuo taitaakin olla yksi elon suuria mysteereitä, että miksi itseään joutuu siitä jatkuvasti muistuttamaan. Se on kuitenkin tapa, jota jokaisen kannattaa harjoittaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *